Ikivanha rotu Akita

Akita on ikivanha rotu - sen juuret ulottuvat kauas kirjoittamattomaan historiaan. Arkeologisten luurankolöytöjen perusteella on päätelty, että varhaisimmat Akitan esi-isät saapuivat Japanin saarelle yli 5000 vuotta sitten. Rotu on kokenut monia mullistuksia ja on useaankin kertaan ollut vaarassa hävitä kokonaan, mutta tänä päivänä se on Japanissa erittäin suosittu ja sen suosio muualla maailmassa on myös nousussa.

Itämaista voimaa ja lempeyttä

Akita on suurikokoinen ja olemukseltaan vaikuttava pystykorva. Huomiota herättää sen hillitty ja arvokas käytös. Suurikokoiseksi koiraksi Akita on kuitenkin uskomattoman nopea ja ketterä ja hetki täydellisestä levosta täyteen toimintaan ja päinvastoin saattaa olla silmänräpäys. Perheen ulkopuolinen ihminen saa Akitasta usein kuvan ylpeänä ja itsetietoisena koirana. Omaa perhettään kohtaan koira on kuitenkin äärimmäisen lempeä ja uskollinen. Akitalla on kuitenkin voimakas luonne ja sillä täytyykin olla johdonmukainen ja vahva johtaja. Vieraita kohtaan Akita on yleensä varautunut, mutta tutustumisen jälkeen se ei epäröi näyttää ystävyyttään. Koira ei hauku turhia, mutta vartioi kotiaan usein tarkasti, mitä vieraiden on syytä kunnioittaa.

Akita on peruskoira

Akitaa on alun perin käytetty suurriistan, lähinnä karhujen ja japanilaisten peurojen metsästykseen. Matagit, muinainen metsästäjäkansa eli keräilykulttuurissa ja vaelsi paikasta toiseen riistan perässä. Koiria käytettiin paitsi apuna metsällä, myös leirin vartiointiin ja taakkojen vetäjäksi. Nykyään akita on pääasiassa seurakoira, mutta se on koulutettavissa monenlaisiin tehtäviin. Varsinainen palveluskoira se ei silti ole, sillä akita on luonteeltaan itsenäinen ja sillä on vahva oma tahto. Oikein motivoituna tokokin onnistuu, mutta erityisesti tehtävät, joissa koira saa käyttää tarkkaa nenäänsä, ovat niille mieleen.

Jäljestys, haku ja rauniot kuuluvat monen akitan harrastuksiin ja onpa joku harrastanut agilityäkin, vaikka tyypillinen laji se ei tälle rodulle ole. Talvilajit kuten valjakkohiihto, ovat monen Akitan mieluinen harrastus. Kilpakoiraksi tässä lajissa Akita on kuitenkin liian hidas, retkihiihtoon silti mainio seuralainen. Säänkestävyytensä ansiosta se seuraa perhettään vaikka erämaavaellukselle ja kykenee hyvin harjoitettuna kantamaan taakkaa, joka on kolmanneksen sen omasta painosta. Koiran koulutuksessa on muistettava, että Akita kyllästyy helposti toistamaan samaa asiaa. Pakottaa koiraa ei voi, vaan koulutuksen on perustuttava palkitsemiseen.

Suuria mullistuksia

Akita ja Amerikanakita kuuluivat samaan rotuun aina vuoteen 1999 asti. Japanissa ja USA:ssa kehittyneet erilaiset koiratyypit säilyivät näissä maissa pääosin erillisinä, mutta Eurooppaan tuotiin koiria molemmista maista ja tyypit sekoittuivat. FCI:ssä virallisena rotumääritelmänä oli aina vuoteen 1992 asti American Kennel Clubin rotumääritelmä Akitalle, kunnes Japani FCI:n jäsenmaana sai oman rotumääritelmänsä viralliseksi.

Suomessa, kuten monessa muussa maassa, ylivoimaisesti suurin osa koirista oli kuitenkin amerikkalaista tyyppiä. Tästä tyypistä tuli nyt epätoivottu, mikä aiheutti paitsi ongelmia jalostuksessa, myös suurta mielipahaa amerikkalaisen akitan vannoutuneille ihailijoille. Sekava tilanne jatkui aina vuoteen -99, jolloin FCI viimein Japanin kennelliiton esityksestä jakoi rodun. Amerikkalaisen tyypin nimeksi tuli Great Japanese Dog, Suurijapaninkoira, tänä päivänä Amerikanakita. Ennen tätä oli kuitenkin useita vuosia pyritty jalostuksella muokkaamaan amerikkalaisista koirista japanilaisia, ja jaon astuessa voimaan moni koira olikin jotain siltä väliltä - ei selkeästi kumpaankaan rotuun kuuluva. Kun vielä American Akita Club päätti olla jakamatta rotua, ja kutsuu koiria siellä - Amerikanakitaa - edelleen Akitaksi, tulee sekava tilanne jatkumaan vielä vuosia. Nyt kuitenkin molemmat rodut saavat FCI-maissa kilpailla näyttelyissä omilla ansioillaan, ja jalostuksella on selkeät päämäärät.

Suurten japanilaisten pystykorvien
Akitan ja Amerikanakitan historia

Akitan historian uskotaan alkaneen ennen kirjoitettua historiaa. Tieteellisissä tutkimuksissa rodun on todettu eroavan muista läheisten alueiden koirista, kuten laikoista ja samojedeista ja Akitan uskotaankin olevan alun perin ns. luonnonrotu, jota ei tietoisesti ollut jalostettu.

Alun perin koiraa käytettiin apuna metsästyksessä. Metsästyskoiria kutsuttiin matagi-inuiksi (inu=koira) Akitan maakunnassa asuvien metsästäjien, matagien mukaan. Odaten kaupungissa kehittyi hieman erilainen koiratyyppi, jonka tehtävänä oli vartiointi, näitä koiria kutsuttiin odate-inuiksi. Odate-inu oli kooltaan suurempi, matagin ollessa ennemminkin keskikokoinen rotu.

1800-luvulla koirataisteluista tuli suosittua huvia Japanissa, ja odate-inuja alettiin kehittää tähän tarkoitukseen. Koiriin risteytettiin muun muassa tosaa, bulldogia, mastiffia, bullterrieriä, tanskandoggia ja bernhardinkoiraa. Tuloksena oli suuri ja massiivinen koira ja japanilaisille koirille luonteenomaiset pystyt korvat ja kippura häntä katosivat. Odate-inuista kehittyi uusi rotu, Shin-Akita eli "uusi Akita".

1909 koirataistelut kiellettiin. Taistelukoirien pito kävi kannattamattomaksi. Samaan aikaan sattuneet koirien verotuksen kiristäminen ja rabies-epidemia aiheuttivat koirakannan romahtamisen. Odatessa koirataisteluja kuitenkin jatkettiin salassa ja risteyttäminen odate-inujen ja tosien välillä oli tavallista. Samaan aikaan kiinnostus alkuperäisten japanilaisten rotujen säilyttämiseen kuitenkin heräsi. 1919 julistettiin laki alkuperäisten japanilaisten eläinlajien ja rotujen säilyttämiseksi. Kuitenkaan alkuperäisten kaltaisia Akitan alueen koiria ei enää löydetty riittävästi, jotta rotu olisi saatu nimettyä kansallisaarteeksi.

Rodulla oli kuitenkin vannoutuneet kannattajansa. Heidän työnsä tuloksena perustettiin Akitalle rotujärjestö 1927 - AKIHO. Yhdistys teki rotua tunnetuksi ja yleinen kiinnostus rotua kohtaan heräsi. Sen toimesta Akitan maaseudulta etsittiin jäljellä olevia puhtaita japanilaisia koiria ja viimein vuonna 1931 Akita julistettiin kansallisaarteeksi.

Lokakuun 4. päivä 1932 Asahi Shinbun -sanomalehti julkaisi artikkelin "Vanhan koiran koskettava tarina: odotti 7 vuotta kuollutta isäntäänsä". Kyseessä oli legendaarinen Hachiko. Artikkeli kertoi uskollisesta Akitasta, joka tuli isäntäänsä vastaan juna-asemalle joka päivä vielä seitsemän vuotta sen jälkeen, kun isäntä oli kuollut työssä ollessaan. Hachikon tarina teki rodun laajalti tunnetuksi Japanissa ja sen suosio nousi rajusti.

Uusi vastoinkäyminen kohtasi kuitenkin rotua. Toinen maailmansota koetteli Japania, ja kun ruoasta oli huutava pula, koirien ruokkiminen kiellettiin. Kaikista koirista, joilla ei ollut käyttöä sodassa, tehtiin turkkeja sotilaille. Tästä syystä monet kasvattajat risteyttivät Akitansa saksanpaimenkoiran kanssa, jotta Akitan geeniperimä ei olisi kadonnut kokonaan.

Tilanne oli tukala vielä pitkään sodan jälkeenkin. Koirajalostus alkoi taas alusta. Jäljellä olevat koirat voitiin jakaa karkeasti kolmeen tyyppiin; alkuperäiseen matagi-tyyppiin, raskaaseen odate-tyyppiin, jota oli käytetty taistelukoirana, sekä saksanpaimenkoiratyyppiin, joka oli sodan aikaisten risteytysten tulos.

Sodan jälkeen amerikkalaiset sotilaat veivät koiria mukanaan USA:han. Tästä alkoi rodun jakautuminen niihin kahteen rotuun, jotka tunnemme tänään. Koska suurin osa koirista oli sodan jälkeen oli taistelukoiratyyppisiä, tuli tästä tyypistä vallitseva ja myöhemmin erittäin suosittu USA:ssa. Japanissa taas jalostuksella pyrittiin aivan toiseen suuntaan. Katsottiin että alkuperäinen metsästyskoiratyyppi oli oikea. Kun myöhemmin japanilaisten tuontikoirien rekisteröinti lopetettiin USA:ssa ja uusien koirien tuonti Japanista loppui, eriytyivät kannat kahdeksi selvästi erotettavaksi roduksi. Kuitenkin sekä japanilaiset että amerikkalaiset koirat kuuluivat virallisesti samaan Akita-rotuun. Vasta vuonna 1999 FCI päätti erottaa amerikkalaisen tyypin Akitasta ja nimesi sen Great Japanese Dog'ksi. Rotu tunnustettiin FCIssä itsenäiseksi roduksi 1.1.2000 alkaen. Kuitenkaan esimerkiksi USA:ssa rotua ei vielä tällöin jaettu, vaan Great Japanese Dog'ia kutsutaan siellä edelleen Akitaksi ja sekava tilanne USA:ssa jatkuu.

Luontaista siisteyttä

Akita on pentunakin rauhallinen ja luontaisesti siisti. Se ei yleensä tuhoa tavaroita ja pennun opettaminen sisäsiistiksi käy luontevasti. Koiran "pakollinen" hoito on vähäistä, harjaus silloin tällöin ja pesu pari kertaa vuodessa ei ole pahitteeksi. Kynsiä täytyy tarkkailla ja tarvittaessa lyhentää. Hampaita on hyvä tarkkailla hammaskiven varalta. Kun pentu opetetaan sietämään käsittelyä, se suhtautuu hoitotoimiin vanhempanakin rauhallisesti.

Akitan omistajan kannattaa varautua siihen, että Akita vaihtaa turkkinsa kaksi kertaa vuodessa - talvi- ja kesäturkit. Ylimääräinen pesu ja säännöllinen harjaus karvanvaihtoaikaan vähentää ylimääräisiä villakoiria nurkissa! Akitaa ei ehkä voi suositella ihmiselle joka inhoaa imurointia taikka pillastuu koirankarvoista vaatteissa. Akitan kunniaksi on sanottava, että se ei kanna kuraa turkissaan sisälle taloon, kuten moni pitkä- tai karkeakarvainen rotu. Akitat eivät edes kävele lätäköistä, jos vain voivat suinkin sen välttää! Ne eivät yleensä likaa turkkiaan ja vaikka jalat olisivatkin kuraantuneet märällä kelillä, on koira kuivuttuaan jälleen puhdas. Jopa valkoiset koirat pysyvät puhtaina ilman sen kummempaa turkinhoitoa.

Ruoan suhteen Akita ei useimmiten ole turhan nirso, mutta isoksi koiraksi se syö hämmästyttävän vähän. Toiset koirat osaavat luonnostaan säännöstellä syömistään, mutta ruoalle persot koirat voivat olla taipuvaisia lihomaan.

Säänkestävä Akita

Akita viihtyy ulkona ja sen voi pitää ulkona pahimmilla pakkasillakin. Jotkut Akitat eivät tule sisälle kuin seurustelua varten ja asuvat muuten tarhassa, mutta melkoisia sisäkissojakin löytyy. Akita kiintyy kuitenkin suuresti perheeseensä eikä sitä tulisi pitää pelkkänä tarhakoirana, vaan sen tulee saada viettää aikaa myös perheensä kanssa. Kuitenkaan kerrostaloonkaan Akitaa ei voi suositella, ellei omistaja ole innokas ulkoilija. Täytyy muistaa, että liian lämmin asunto voi aiheuttaa paksuturkkiselle Akitalle todella tukalan olon! Koiran turkille ja kunnolle yleensäkin on tärkeää, että koira saa riittävästi ulkoilmaa. Paras asuinpaikka Akitalle onkin maaseutu tai kaupungissa omakotialue.

Lempeää mutta päättäväistä kurinpitoa

Akitat voivat suuriksi koiriksi olla hellyttävän huomionkipeitä ja nauttivat suuresti yhteisistä rapsuttelu- ja halailutuokioista. Jotta tällainen yhteinen sävel löytyisi, tulee arvojärjestyksen kuitenkin olla selvä. Kun keskinäistä arvojärjestystä ei tarvitse miettiä, voivat sekä koira että omistaja rentoutua toistensa seurassa.
Suuri ja voimakas koira vaatii omistajaltaan lujuutta varsikin nuorena voimansa tunnossa ollessaan. Akita on luonteeltaan vahva ja arvonsa tunteva, siksi arvojärjestys sekä omassa perheessä, että toisten koirien kesken on Akitalle tärkeämpi kuin monille muille roduille. Tämä on otettava huomioon jo pennun ollessa pieni. Kun koira kasvaa kunnioitten sinua vahvana, viisaana ja oikeudenmukaisena johtajana, se ei kyseenalaista johtajuuttasi myöhemminkään. Tällainen koira on onnellinen - sillä on turvallinen lauma, johon se voi luottaa ja turvata.
Isännältään Akita vaatii lujuutta, mutta myös lempeyttä. Akita on älykäs koira, eikä sen kunnioitusta saavuteta väkivalloin. Koira kunnioittaa henkisesti vahvaa johtajaa.
Akita oppii perheen sääntöihin nopeasti ja helpostikin, kun opetuksessa ollaan johdonmukaisia. Kerran opitun asian Akita kyllä muistaa, niin hyvässä kuin pahassakin.
Jos perheessä on koira jo ennestään Akitan tullessa taloon, kannattaa varautua siihen, että aikuistuessaan Akita asettuu sen yläpuolelle arvojärjestyksessä. Omistaja pääsee paljon helpommalla, jos on valmis hyväksymään tämän.


Kun arvojärjestys on selvillä, sujuu leikkikin ilman kiistoja. Akita on kuitenkin voimakkaasti laumakeskeinen koira, eikä se nauti leikistä vieraiden koirien kanssa, vaan pyrkii varmistamaan laumansa aseman alistamalla vieraat "tunkeilijat". Vieraan koiran haasteen edessä akita ei peräänny!